Siirry pääsisältöön

"Life's too short to even care at all"

Vaikka vieroksunkin suunnattomasti englanninkielisiä otsikoita - etenkin lyriikoita - niin sorruin nyt itse moiseen (pätkä Cough syrupista joka vilahtaa blogin taustassakin ja nyt se pentele soi jälleen päässä), se on paras mitä tähän hätään keksin.

Ajattelin taas avautua mun turhautumisesta.
Oltiin tänään mätsärissä, Piuha oli oma sosiaalinen itsensä, seisoi loistavasti ja ravasi hienolla askeleella - kunnes mentiin kehään. Seisominen onnistui, tuomari oli niin helvetin pelottava että piti murista, ei auttanu namittelut ja kannustamiset, sama meno vaan jatkui. Onneks se sentään liikkuu, mutta väistää silti tuomaria.
Punasten kehässä se seiso joo ajoittan hyvin, mut välillä se ei kyennyt (okei se oli väsynyt) siihenkään. Ja tarviiko edes sanoa että ei sijotuttu?

Musta tuntuu että oon vähänniinkuin umpikujassa, seison sormi keskellä suuta ja ihmettelen - mikä on mennyt pieleen, ja miten asian voisi korjata? Me käydään tällä hetkellä kaksi kertaa viikossa ohjatuissa treeneissä - siellä ei ole tota ongelmaa koska siellä ei tulla tsekkaamaan kroppaa samalla tavalla. Okei tottiksissa välillä tullaan, mutta ihmiset on jo samoja vanhoja tuttuja, ei toi niitä enää pelkää.

 Ehkä pitäis kuljettaa aina lenkillä jotain nakkia mukana ja pysäyttää ventovieraita ja pyytää syöttelemään sitä ja vähän taputtelemaan? Ehkä pitäis ruveta käymään mätsäreissäkin vaan tuomarin namitettavana - ei lääppimistä ollenkaan? En tiedä tosin olisinko valmis maksamaan melkein 10 euroa siitä että joku syöttää mun koiralle vähän nakkia, mun ehkä pitäis olla, mutta en kyllä tiedä.

Varmaan jos sinnikkäästi jaksetan vaan käydä lääpittävänä ja yritetään kannustaa koiraa eikä anneta sille sitä vaihtoehtoa että tilanteesta pääsee poiskin niin se vois helpottua. Mä oon ikuinen pessimisti ja musta tuntuu välillä että jos se vois helpottua se olis jo helpottunut ja siinä vaiheessa kun koiralla on ikää vasta 9kk niin tiedän että toi ei ehkä oo se ihan oikea ajattelutapa.

Mun päässä on tänään pyörinyt villisti ajatuksia siitä, että toi on joku "sukuvika" siihen, että oon itse pilannut ton koiran. En mä halua uskoa kumpaakaan, koiran sisarukset (ne mitä mä oon myöhemmällä iällä nähnyt) ja emä on reippaita ja avoimia koiria, mutta en mä keksi myöskään mitään tapahtumaa missä olis voinu käydä niin että se on saanu jonkun ikävän kokemuksen tai että mä olisin reagoinu väärällä tavalla sen pelkoon/miksikä lie tuo nyt pitäisi lukeakaan.
Tai sitten se johtuu siitä että ite aina jännitän että mitenköhän se tällä kertaa reagoi. Pulmahan tässä on se, ettei ongelma oo joka kerta läheskään niin paha, ja joskus toi on kuin vieraiden kanssa ei mitään ongelmaa olis koskaan ollutkaan. En tiedä johtuuko se siitä, että toi pelkää jotenkin tietynlaisia tai tietyllä tavalla käyttäytyviä ihmisiä vai johtuuko se mun omasta mielentilasta tai koiran sen hetkisestä mielentilasta.

Se kävi ekan kerran mätsärissä lääpittävän hippasen yli kahden kuukauden ikäisenä, ei kehässä mutta katselemassa. Silloin se ei vielä reagoinut non voimakkaasti, se ei mennyt itse luokse, mutta salli ihmisten lähestyä ja silitellä, jossain vaiheessa jonkun on täytynyt mennä mönkään tai sitten koko soppa on iän tuomaa epävarmuutta.
Mä en olis koskaan uskonut että se myöskään leikkii ihan tuiki tuntemattoman kanssa - nyt se on tehnyt sen jo kahdesti. Se valais omalla tavallaan uskoa siihen, että me päästään myös lääppimisongelmasta irti ja mä haluan myös uskoa että viimeistään sittenkun teinikriisi-ikä on ohi, niin se tasottuis, huomais että "hei, ei nää ihmiset ookkaan niin pelottavia ja pahoja".  Toki sillä on mätsärikehässä ja aksakentällä ihan eri mielentila, että sikäli lääppimistilannetta ja leikkimistilannetta on vaikea vertailla.

Vaivun aina jäätävään ahdistukseen ja epätoivoon jos tulee takapakkeja tai mikään ei kulje eteenpäin. Voisin ruveta tarkkailemaan omaa mielentilaani, mutta luulenpa etten kykenisi siihen, lipsuisin - lipsun aina kaikesta, keksin kaikkia hienoja ideoita mitä vois lähteä toteuttamaan mutta sitten lipsun niistä ja annan niiden valua takaisin mieleni sopukoihin - pitäis vissiin opetella jotain määrätietoisuutta ja tahdonlujuutta.

Jokatapauksessa, tälläset asiat saa mut turhautumaan (ja silloin helposti turhautuneisuus purkaantuu koiraan, minkä tänään onnistuin välttämään niin hyvin, että voisin melkein taputtaa itseäni päähän siitä hyvästä) ja myös se, jos nyt yleisesti homma vaan ei kulje eteenpäin. Viimeksi taisin valittaa siitä, että ei ikinä sijotuta, se harmittaa mua vieläkin. Piuhassa on omaan silmään ulkonäöllisesti jotain hienoa, mutta toivonmukaan kukaan tuomari ei ole niin hölmö, että sijoittaa epävarman ja murisevan koiran, se on myös yksi syy miksi mä haluan että saatais tälle ongelmalle tehtyä jotain - mutta se ei tosiaankaan oo mikään ykkösjuttu. Eniten mä haluan että koira voi ottaa rennosti, ja olla rauhassa vaikka joku vieras ja ehkä vähän pelottavakin ihminen lääppis.

Samaan pötköön voisin kitistä eilistä mokaani. Oltiin Sokan kanssa epiksissä, ilmoitin sen ykkösluokkaan ja satuttiin olemaan ensimmäisiä lähtövuorossa - eli minä pöhkö juoksin suoraan rataantutustumisesta hakemaan koiran ja heti radalle. Olishan mun pitänyt muistaa että se ei Sokan kanssa toimi ihan niin (taas näitä mielen lipsumisia, asiat unohtuu, unohtuu että miten tässä tilanteessa pitikään toimia). Tehtiin kaksi ekaa hyppyä ja puomi, puomilla unohdin sanoa pysäytyskäskyn (jälkeenpäin en voinut ajatella kuin että mitä vittua) ja koira hyssyttelystä huolimatta hyppäsi kontaktin yli - ja arvasin heti että homma oli sitten siinä ja niinhän se olikin. Sokka lähti suoraansanottuna käsistä - se rälläili ympäri hallia ja oli niin hurmioitunut moisesta vapauden hetkestä että päätti vetää pari kierrosta itsekseen ympäri kenttää. Ja kuten arvata saattaa, saadessani sen kiinni lähdettiin saman tien pois radalta.

Ja tuostakaan en voi syyttää kuin itseäni (ehkä pikkuisen Sokkaa, mutta oma moka se oli silti), opin jossain vaiheessa, että Sokka tarvitsee virittelyn, virittelyn siihen että mennään yhdessä tekemään maailman paras rata, sen pitää saada hengailla hihnassa, sen pitää leikkiä ennen rataa pallolla, tehdä pari näppärää perusasentoa, pyöriä ja pomppia - sitten alkaa olemaan pääkoppa siinä kuosissa että voi edes kuvitella menevänsä tekemään jotakin järkevää. Yksinkertaisesti ei vain toimi se, että mennään ns. lennosta radalle, koira ei ehdi asennoitua siihen että me ollaan menossa nyt sinne radalle oikeasti koirakkona eikä vaan ihmisenä ja koirana.

Niin ja vielä siitä miksi valitsin juuri tuon pätkän otsikoksi. Se kuvaa aika hyvin millaisen asenteen voisin oikeasti haluta omaan elämään, ei pidä jäädä murehtimaan turhia, ei pidä ottaa mahdollisia haukkuja itseensä, pitää mennä eteenpäin, pitää tehdä asioille jotakin eikä vaan voivotella. Aikaa ei oo loputtomiin vatvoa tälläsiä.

Jaksan välillä ihmetellä miten jaksan kitistä tälläisestä aiheesta näin pitkän (ja sekavan) tekstin :D Mutta tekee yllättävän hyvää avautua tästä jonnekin - en aina viitsi vaivata kaverien päätä tälläisellä - silloin kitisisin eräille varmaan päivittäin siitä miten kurjaa elämä on ja miten oon ihan paska ja miten mikään ei suju.

Ja jotta sais tähänkin postaukseen jotain muuta kuin käsittämätöntä papatusta niin voitte katsella Piuhan 9kk kuvia:

57cm 18kg






Kommentit

  1. Tsemppiä! Tuskinpa mitenkään olet koiraasi pilannut. Jotkut vain tarvitsevat enemmän kannustusta kuin toiset kohdatakseen vieraita ihmisiä. Koiran näkökulmasta sellainen näyttelytilanne on varmasti todella kummallinen ja hieman epäilyttävä. Pakottaminen ei yleensä johda muuhun kuin koiran ahdistuksen lisääntymiseen.

    Meillä on kamppailtu pitkään saman ongelman kanssa. Ja ainakin meillä toimi se, että menimme syömään nameja mätsäreihin. Käskimme tuomarin olemaan koskematta ja syöttämään ainoastaan namia koiralle. Jo kahden kerran jälkeen Kiira lopetti murisemisen ja irvistelyn. Ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähti etenemään. Nykyään 12 mätsärin jälkeen Kiira antaa tuomareiden koskea oikein nätisti.

    VastaaPoista
  2. Samaa sanoisin kuin edellinen kirjoittaja! Rauhassa ja pikkuhiljaa hankkii positiivisia kokemuksia koiralle ihmisistä, etenkin niistä, mitkä aiheuttaa moisen reaktion. Toki on tärkeää, ettet itse ole jännittynyt ja epävarma, vaan mahdollisimman avoimella mielentilalla kohtaatte yhdessä ihmisiä.

    Jokaiseen ongelmaan löytyy aina jonkinlainen ratkaisu. Asian voi myös nähdä eri kantilta: ongelma on aina myös mahdollisuus.
    Pääasia on, ettei heitä hanskoja tiskiin vaikka tuntuisikin vaikealta, vaan määrätietoisesti jaksaa yrittää! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jalkapotilaan elämää

Voi, voi tätä elämää Sokan jalka on lähtenyt hienosti parantumaan, kunnes eräänä aamuna tossu lähti lenkillä kahdesti jalasta ja sen vuoksi jalkaa huuhdellessani ja kuivatessani huomasin että ihosta oli lähtenyt kenties kuivaamisen yhteydessä pala irti tikkeineen päivineen. Onneksi se oli aika pintapuolinen pala, mutta altistaahan se siltikin jalkaa pöpöille tavallista enemmän. Mielestäni päästiin aika helpolla haavan kanssa, se parani varsin siististi. Pieni kuvakokoelma toipumisen varrelta: Patologin lausunto tuli leikkausviikon perjantaina (tosi nopeasti kun 14vrk oli arvio). Tuloksena kasvainmuutos, mutta todennäköisesti hyvälaatuinen ja uusiutumis- ja etäpesäkeriski on varsin pieni Patologin lausunto : "Ihomuutos etujalasta: Ekstramedullaarinen plasmasytooma Näytteessä todettiin tiiviisti pakkautuneista kohtalaisen pleomorfisista pyörösoluista koostuva, varsin tarkkarajainen kasvainmuutos. Tuumorisolujen joukossa todetaan varsin suurikokoisia kasvainsoluja, joist

Sokan varvaspäiväkirja #1

Sokan kauan sitten irronnut kynsi päätti tänä vuonna alkaa kasvamaan. Käytiin eläinlääkärissä, kynsi nyrhittiin ja sen alta löytyi epämääräinen kasvu, eli toisin sanoen poistuttiin lekurista luusyöpäepäilyn kera. Kynnessä ei ollut edes verisuonitusta ja se kasvoi haperona ja paksuuntuneena. Saatiin aikaa miettiä, että otetaanko jalasta ensin rtg ja sitten kynnen poisto, vai suoraan poisto. Erinäisten sattumusten vuoksi (pakollisia koirien yökyläilyjä hoitopaikoissa) päästiin vasta nyt useamman viikon jälkeen sitten itse toimenpiteen äärelle. Tänään oli sitten se päivä. Sokalle oli tarkoitus tehdä vähintään osittainen varvasamputaatio, että kynsi saataisiin pois. Vein Sokan aamupäivällä vastaanotolle, se rauhoitettiin ja sitten lähdin itse takaisin töihin. Iltapäivällä menin hakemaan koiraa ja leikkaus oli onneksemme sujunut hyvin! Sokan uloin varpaan luu oli paksuuntunut ja se siis myös viittaa luukasvaimeen, joten tuloksena oli käytännössä koko varpaan amputaatio. Kaikki paksuun

Kovan onnen mäyräkoira

Sairastuvalta hyvää päivää - taas kerran. Alle 5 kuukautta sitten kannoin mäyräkoiraa tassu paketissa ulos, putsasin, kuivasin ja tossutin kerta toisensa jälkeen. Kipulääkettä päivittäin ja pieni pelko takaraivossa tuleeko siitä enää koiraa. No tuli siitä, kunnes koitti syksy ja uusi ongelma. Huomasin Sokan vasemmassa etujalassa kannuskynnen yläpuolella (eli ei se varvasjalka) patin ja päätin seurata tilannetta jonkun aikaa. Kyselin vähän ympäriinsä ja sain ohjeeksi kokeilla tehdä siihen pieni reikä ja puristaa mahdollinen mätä pois. No tein reiän, mutta mätää ei tullut vaan ainoastaan hieman verta. Eli vaihtoehdoiksi jäi joko niin paksu mätä, ettei tule pienestä reiästä ulos tai ettei siellä sisällä oikeasti ole mitään mätää vaan ihan kudosta tms. Patissa oli verisuonia ja sitä arvuuteltiin mm. jostain osumasta tulleeksi. Sokkaa patti ei vaivannut, mutta ronkittaessa se oli selkeästi kipeä. Seurasin tilannetta puolisen toista viikkoa kunnes tänään aamulla varasin sitten eläi