Kisaminä

cAmanda Pöntynen

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, millainen itse olen kisaajana. Ja tietysti myös sitä, miten paljon kehitystä vuosien aikana on tapahtunut. Ensimmäistä näyttelyä (Sokan pentunäyttely Helsingin messukeskuksessa) edeltävän illan vietin migreenikohtauksen kourissa sängyn pohjalla ja viimeisimmässä näyttelyssä jännitys puri vasta juuri ennen kehää – ei kuitenkaan yhtä säälimättömästi vaan pelkkien vatsassa lentelevien perhosten muodossa. 

c Johanna Mikkilä

Tuloskeskeisyys on ehkä yksi suurimpia ongelmia kisakokemuksissani. En pysty olemaan ajattelematta, että nyt olisi pakko tehdä se ykköstulos tai nolla tai saada serti. Yleensä asetan realistisen tavoitteen, mutta salaa mieleni perukoissa kuitenkin haluan kuun taivaalta ja sitten taas petyn. Suosikkiesimerkkejä tästä on se, kun Piuha ei saakaan tiukaksi tietämältäni tuomarilta SA:ta tai huonon treenikauden jälkeen odotan tokokokeesta ihmeellistä onnistumista ja koira suorittaakin omalla tasollaan. Onneksi mielenhallinnan kanssa on tapahtunut kehitystä, ja pystyn yleensä palkkaamaan koiran hyvin omasta pettymyksestä huolimatta. 

Mielentila ja sen hallinta on tärkeitä koiralle, mutta myös ohjaajalle. Tokonuorten valmennusryhmässä viimeistä vuotta ollessani, koin tässä aikamoisen läpimurron. Opin psyykkaamaan itseäni sekä jännitystilaan, että siitä pois. Eihän se tietenkään ole täydellistä ja aukottomasti toimivaa hallintaa, mutta siitä on ollut ihan hillitön apu esimerkiksi Sokan koeongelmiin. Kun pystyy treenaamaan koemielentilassa, on helpompi kouluttaa koiraa koetta kohti. Sitten taas koepäivänä on mahdollista uskotella itselleen, ettei sillä kokeella ole oikeastaan mitään väliä ja jännitys haihtuu parhaimmillaan kuin savuna ilmaan. 

c Janni Kröger

Piuhan kanssa olen pelastanut useamman kuin yhden luoksepäästävyyden sillä, että olen irrottanut siitä jännityksen ja ahdistuksen tunteesta ja päättänyt, ettei sillä ole mitään väliä mitä tapahtuu ja etten kuitenkaan voi vaikuttaa siihen, miten koira käyttäytyy. Kummasti se koirakin sitten rentoutuu, kun ohjaaja rentoutuu. Varsinkin Piuhan kaltaisten koirien kanssa hirveän hyvä taito. Täytyy kuitenkin sanoa, että se ei aina ole todellakaan helppoa! Joskus on todella vaikeaa irrottaa siitä kilpailutilanteen tuomasta paineesta ja itselleni varsinkin tulospaineesta. Vaikka eihän se oikeastaan ole kenenkään muun asia, millaisia tuloksia teen oman koirani kanssa. Kummasti se silti vaikuttaa ja itselleenhän sitä yleensä onkin kaikkein ankarin.

Miten sitten siellä kisapaikalla muuten? Meillä ei edelleenkään ole mitään tarkkaa tai perusteltua kisaruutinia, ihan mutulla mennään. Usein ongelmana onkin se, etten oikein tiedä miten minun pitäisi valmistella koira kehään, oli kyse sitten tokosta, agilitystä tai näyttelyistä. Tai no okei, näyttelyihin meillä on jo aika järkevä rutiini. Toko on kaikkein ongelmallisin ja siinä tapahtuu eniten kämmejä tai virhearvioita. Usein pyrin vahvistamaan vaikeita juttua (esim jäävän seisomisen loppuosan palkkaan usein ennen kehää ja maahanmenoja), niin että niistä saa niin sanotusti helpon palkan. Viime tokokokeessa palkkasin vaikeat jutut ja oltiin menossa kehään todella hyvällä fiiliksellä, mutta sitten homma kuitenkin levähti käsiin ja esimerkiksi se seisominen meni pipariksi. Ei varsinaisesti kasvata uskoa omiin kisarutiineihin, vaikkakin kyseisessä kokeessa syy taisi enemmän olla muissa olosuhteissa kuin siinä valmistelussa. 

c Pihla Pavas

Lisäksi olen huomannut, että pelkään toimia kisatilanteissa. En oikein uskalla käskyttää koiraa samalla tavalla kuin treeneissä, en ole ihan varma mitä teen, jos tapahtuu jokin moka ja niin edelleen. Pitäisi siis muistaa ennen koetta myös miettiä miten toimia tilanteissa, joita ei odota tapahtuvan. Näin sitä saattaisi välttää turhan lamaantumisen ja epävarmuuden. Agilityssä tähän on ollut minusta helpompi suhtautua, villiintymisvaara on mäyräkoiran kanssa kisatessa läsnä ja tiedän, miten korjaan esimerkiksi keppivirheet. Lajina agility ylipäätään on jotenkin tutumpi ja agilitykisoissa epäonnistuminen on niin normaalia, että siihen on helppo suhtautua eri tavalla.

c Hanna Karvinen

Summasummarum minulla on kisaajana vielä aikapaljon kehittämisen varaa. Tietty suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys puuttuu. Kaikkihetimullenyt-asenne on vaivaksi, kun samaan aikaan ei ole suunnitelmaa ja harhailee vaan eteenpäin. Ehkä voisin antaa itselleni läksyksi ensi vuodelle sen, että treenaa paremmin ja mieti osaamistavoitteet valmiiksi. Hyvän suunnitelman ja tavoitteiden avulla omia tekemisiä on helpompaa peilata ja suhteuttaa siihen, mitä treenillä on tarkoitus saavuttaa. 

Katsotaan miten käy ensi vuonna kisarintamalla, millaisina kisaajina seuraava kausi lopetetaan ja millaisia tuloksia saadaan aikaiseksi!