Siirry pääsisältöön

Kisaminä

cAmanda Pöntynen
Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, millainen itse olen kisaajana. Ja tietysti myös sitä, miten paljon kehitystä vuosien aikana on tapahtunut. Ensimmäistä näyttelyä (Sokan pentunäyttely Helsingin messukeskuksessa) edeltävän illan vietin migreenikohtauksen kourissa sängyn pohjalla ja viimeisimmässä näyttelyssä jännitys puri vasta juuri ennen kehää – ei kuitenkaan yhtä säälimättömästi vaan pelkkien vatsassa lentelevien perhosten muodossa. 

c Johanna Mikkilä
Tuloskeskeisyys on ehkä yksi suurimpia ongelmia kisakokemuksissani. En pysty olemaan ajattelematta, että nyt olisi pakko tehdä se ykköstulos tai nolla tai saada serti. Yleensä asetan realistisen tavoitteen, mutta salaa mieleni perukoissa kuitenkin haluan kuun taivaalta ja sitten taas petyn. Suosikkiesimerkkejä tästä on se, kun Piuha ei saakaan tiukaksi tietämältäni tuomarilta SA:ta tai huonon treenikauden jälkeen odotan tokokokeesta ihmeellistä onnistumista ja koira suorittaakin omalla tasollaan. Onneksi mielenhallinnan kanssa on tapahtunut kehitystä, ja pystyn yleensä palkkaamaan koiran hyvin omasta pettymyksestä huolimatta. 

Mielentila ja sen hallinta on tärkeitä koiralle, mutta myös ohjaajalle. Tokonuorten valmennusryhmässä viimeistä vuotta ollessani, koin tässä aikamoisen läpimurron. Opin psyykkaamaan itseäni sekä jännitystilaan, että siitä pois. Eihän se tietenkään ole täydellistä ja aukottomasti toimivaa hallintaa, mutta siitä on ollut ihan hillitön apu esimerkiksi Sokan koeongelmiin. Kun pystyy treenaamaan koemielentilassa, on helpompi kouluttaa koiraa koetta kohti. Sitten taas koepäivänä on mahdollista uskotella itselleen, ettei sillä kokeella ole oikeastaan mitään väliä ja jännitys haihtuu parhaimmillaan kuin savuna ilmaan. 

c Janni Kröger
Piuhan kanssa olen pelastanut useamman kuin yhden luoksepäästävyyden sillä, että olen irrottanut siitä jännityksen ja ahdistuksen tunteesta ja päättänyt, ettei sillä ole mitään väliä mitä tapahtuu ja etten kuitenkaan voi vaikuttaa siihen, miten koira käyttäytyy. Kummasti se koirakin sitten rentoutuu, kun ohjaaja rentoutuu. Varsinkin Piuhan kaltaisten koirien kanssa hirveän hyvä taito. Täytyy kuitenkin sanoa, että se ei aina ole todellakaan helppoa! Joskus on todella vaikeaa irrottaa siitä kilpailutilanteen tuomasta paineesta ja itselleni varsinkin tulospaineesta. Vaikka eihän se oikeastaan ole kenenkään muun asia, millaisia tuloksia teen oman koirani kanssa. Kummasti se silti vaikuttaa ja itselleenhän sitä yleensä onkin kaikkein ankarin.

Miten sitten siellä kisapaikalla muuten? Meillä ei edelleenkään ole mitään tarkkaa tai perusteltua kisaruutinia, ihan mutulla mennään. Usein ongelmana onkin se, etten oikein tiedä miten minun pitäisi valmistella koira kehään, oli kyse sitten tokosta, agilitystä tai näyttelyistä. Tai no okei, näyttelyihin meillä on jo aika järkevä rutiini. Toko on kaikkein ongelmallisin ja siinä tapahtuu eniten kämmejä tai virhearvioita. Usein pyrin vahvistamaan vaikeita juttua (esim jäävän seisomisen loppuosan palkkaan usein ennen kehää ja maahanmenoja), niin että niistä saa niin sanotusti helpon palkan. Viime tokokokeessa palkkasin vaikeat jutut ja oltiin menossa kehään todella hyvällä fiiliksellä, mutta sitten homma kuitenkin levähti käsiin ja esimerkiksi se seisominen meni pipariksi. Ei varsinaisesti kasvata uskoa omiin kisarutiineihin, vaikkakin kyseisessä kokeessa syy taisi enemmän olla muissa olosuhteissa kuin siinä valmistelussa. 
c Pihla Pavas

Lisäksi olen huomannut, että pelkään toimia kisatilanteissa. En oikein uskalla käskyttää koiraa samalla tavalla kuin treeneissä, en ole ihan varma mitä teen, jos tapahtuu jokin moka ja niin edelleen. Pitäisi siis muistaa ennen koetta myös miettiä miten toimia tilanteissa, joita ei odota tapahtuvan. Näin sitä saattaisi välttää turhan lamaantumisen ja epävarmuuden. Agilityssä tähän on ollut minusta helpompi suhtautua, villiintymisvaara on mäyräkoiran kanssa kisatessa läsnä ja tiedän, miten korjaan esimerkiksi keppivirheet. Lajina agility ylipäätään on jotenkin tutumpi ja agilitykisoissa epäonnistuminen on niin normaalia, että siihen on helppo suhtautua eri tavalla.
c Hanna Karvinen

Summasummarum minulla on kisaajana vielä aikapaljon kehittämisen varaa. Tietty suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys puuttuu. Kaikkihetimullenyt-asenne on vaivaksi, kun samaan aikaan ei ole suunnitelmaa ja harhailee vaan eteenpäin. Ehkä voisin antaa itselleni läksyksi ensi vuodelle sen, että treenaa paremmin ja mieti osaamistavoitteet valmiiksi. Hyvän suunnitelman ja tavoitteiden avulla omia tekemisiä on helpompaa peilata ja suhteuttaa siihen, mitä treenillä on tarkoitus saavuttaa. 

Katsotaan miten käy ensi vuonna kisarintamalla, millaisina kisaajina seuraava kausi lopetetaan ja millaisia tuloksia saadaan aikaiseksi!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jalkapotilaan elämää

Voi, voi tätä elämää Sokan jalka on lähtenyt hienosti parantumaan, kunnes eräänä aamuna tossu lähti lenkillä kahdesti jalasta ja sen vuoksi jalkaa huuhdellessani ja kuivatessani huomasin että ihosta oli lähtenyt kenties kuivaamisen yhteydessä pala irti tikkeineen päivineen. Onneksi se oli aika pintapuolinen pala, mutta altistaahan se siltikin jalkaa pöpöille tavallista enemmän. Mielestäni päästiin aika helpolla haavan kanssa, se parani varsin siististi. Pieni kuvakokoelma toipumisen varrelta: Patologin lausunto tuli leikkausviikon perjantaina (tosi nopeasti kun 14vrk oli arvio). Tuloksena kasvainmuutos, mutta todennäköisesti hyvälaatuinen ja uusiutumis- ja etäpesäkeriski on varsin pieni Patologin lausunto : "Ihomuutos etujalasta: Ekstramedullaarinen plasmasytooma Näytteessä todettiin tiiviisti pakkautuneista kohtalaisen pleomorfisista pyörösoluista koostuva, varsin tarkkarajainen kasvainmuutos. Tuumorisolujen joukossa todetaan varsin suurikokoisia kasvainsoluja, joist

Kovan onnen mäyräkoira

Sairastuvalta hyvää päivää - taas kerran. Alle 5 kuukautta sitten kannoin mäyräkoiraa tassu paketissa ulos, putsasin, kuivasin ja tossutin kerta toisensa jälkeen. Kipulääkettä päivittäin ja pieni pelko takaraivossa tuleeko siitä enää koiraa. No tuli siitä, kunnes koitti syksy ja uusi ongelma. Huomasin Sokan vasemmassa etujalassa kannuskynnen yläpuolella (eli ei se varvasjalka) patin ja päätin seurata tilannetta jonkun aikaa. Kyselin vähän ympäriinsä ja sain ohjeeksi kokeilla tehdä siihen pieni reikä ja puristaa mahdollinen mätä pois. No tein reiän, mutta mätää ei tullut vaan ainoastaan hieman verta. Eli vaihtoehdoiksi jäi joko niin paksu mätä, ettei tule pienestä reiästä ulos tai ettei siellä sisällä oikeasti ole mitään mätää vaan ihan kudosta tms. Patissa oli verisuonia ja sitä arvuuteltiin mm. jostain osumasta tulleeksi. Sokkaa patti ei vaivannut, mutta ronkittaessa se oli selkeästi kipeä. Seurasin tilannetta puolisen toista viikkoa kunnes tänään aamulla varasin sitten eläi

Sokan varvaspäiväkirja #1

Sokan kauan sitten irronnut kynsi päätti tänä vuonna alkaa kasvamaan. Käytiin eläinlääkärissä, kynsi nyrhittiin ja sen alta löytyi epämääräinen kasvu, eli toisin sanoen poistuttiin lekurista luusyöpäepäilyn kera. Kynnessä ei ollut edes verisuonitusta ja se kasvoi haperona ja paksuuntuneena. Saatiin aikaa miettiä, että otetaanko jalasta ensin rtg ja sitten kynnen poisto, vai suoraan poisto. Erinäisten sattumusten vuoksi (pakollisia koirien yökyläilyjä hoitopaikoissa) päästiin vasta nyt useamman viikon jälkeen sitten itse toimenpiteen äärelle. Tänään oli sitten se päivä. Sokalle oli tarkoitus tehdä vähintään osittainen varvasamputaatio, että kynsi saataisiin pois. Vein Sokan aamupäivällä vastaanotolle, se rauhoitettiin ja sitten lähdin itse takaisin töihin. Iltapäivällä menin hakemaan koiraa ja leikkaus oli onneksemme sujunut hyvin! Sokan uloin varpaan luu oli paksuuntunut ja se siis myös viittaa luukasvaimeen, joten tuloksena oli käytännössä koko varpaan amputaatio. Kaikki paksuun